”Portviiniä myrskyssä”

(“Port in a Storm”, kirj. George MacDonald, käänt. Jyrki Wahlstedt)

”Isä” sanoi Effie-siskoni, kun olimme kaikki istumassa olohuoneen takan ääressä. Kun jatkoa ei kuulunut, aloimme kaikki vuoronperään katsoa häntä. Siinä hän istui, yhä hiljaa, ja koristeli nenäliinan kulmaa ehkä lainkaan tajuamatta puhuneensa.
Oli alkutalven hyvin kylmä ilta. Isäni oli tullut aikaisin kotiin, olimme syöneet päivällisen varhain, jotta voisimme viettää koko pitkän illan yhdessä. Oli nimittäin isäni ja äitini hääpäivä, jota tapasimme aina juhlia perhepiirissä. Isä istui nojatuolissa savupiipun kulmauksessa, lähellä karahvi, jossa burgundilaista. Äiti istui hänen vieressään ja maisteli aika ajoin hänen lasistaan.
Effie oli melkein yhdeksäntoista, me muut olimme nuorempia. Emme silloin tienneet, mitä hänen mielessään liikkui, vaikka nyt voisimme arvatakin. Yhtäkkiä hän katsahti ylös ja huomasi kaikkien katsovan häntä, tajusi tai arveli tehneensä jotakin ja punastui.
”Puhuttelit minua, Effie. Mistähän oli kyse, kultaseni?”
”Niin, isä. Ajattelin kysyä sinulta, etkö kertoisi tänään tarinaa siitä, miten sinä —”
”Niin, lapsoseni?”
”— siitä, miten sinä — —”
”Olen pelkkänä korvana, kultaseni.”
”Tarkoitan, äidistä ja sinusta.”
”Kyllä, kyllä. Siitä, mitä tein, että äidistä tuli teidän äitinne. Niinpä. Maksoin hänestä tusina pulloa portviiniä.”
Meistä jokainen huudahti suureen ääneen: ”Isä!”. Äiti nauroi.
”Kerro koko tarina!”, pyysivät kaikki.
Hän täytti lasinsa burgundilaisella ja aloitti.
”Niin pitkälle kuin muistan asuin isäni kanssa vanhassa maalaiskartanossa. Kartano ei kuulunut isälleni vaan hänen vanhemmalle veljelleen, joka oli siihen aikaan seitsenkymmentäneljä-jalkaisen kapteenina. Hän rakasti merta yli kaiken. Näytti vieläpä siltä, että hän rakasti enemmän laivaansa kuin ketään naista. Ainakaan hän ei ollut naimisissa.
Äitini oli kuollut joitakin vuosia aiemmin, ja isäni terveys oli tuolloin heikolla tolalla. Hän ei ollut koskaan ollut vahva, ja luulen, että äidin kuoleman jälkeen, vaikka olinkin liian nuori huomaamaan, hän kuihtui pois. En kerro hänestä enempää, koska hän ei kuulu tähän tarinaan. Kun olin noin viiden vanha, niin muistelen, lääkärit neuvoivat häntä muuttamaan pois Englannista. Talo annettiin vuokrattavaksi, niin ainakin luulen, ja hän vei minut mukanaan Madeiralle, jossa hän sitten kuoli. Hänen palvelijansa toi minut kotiin. Sedän ohjeiden mukaan minut lähetettiin sisäoppilaitokseen, sieltä Etoniin ja sieltä sitten Oxfordiin.
Ennen kuin olin saanut opintoni päätökseen, setäni oli jo jonkin aikaa ollut amiraali. Vuotta ennen kuin lähdin Oxfordista hän nai lady Georgiana Thornburyn, leskirouvan, jolla oli yksi tytär. Sitä myötä hän jätti jäähyväiset merelle, vaikka arvelenkin, ettei hän mielellään sitä tehnytkään, ja muutti nuorikkonsa kanssa syntymäkotiinsa — samaan taloon, jossa kerroin syntyneeni, joka oli ollut suvun hallussa useiden sukupolvien ajan ja jossa serkkunne nyt asuu.
He saapuivat Culverwoodiin myöhään syksyllä. He olivat tuskin asettuneet aloilleen, kun setäni kirjoitti minulle ja kutsui minut viettämään joulua vanhassa paikassa. Ja näin olen saanut kertomukseni alkupisteeseensä.
Varsin sekavin tuntein astuin sisälle taloon. Se näytti niin vanhanaikaiselta, komealta ja suurenmoiselta sellaiselle, joka oli tottunut katsomaan nykyisiä tavanomaisuuksia! Sinne kuuluvat hämärät muistot kuitenkin saivat aikaan jonkinlaista kodikkuutta, mikä yhdistettynä tuohon loistokkuuteen ihastuttivat kovasti. Mikä onkaan parempaa kuin olla loistavassa seurassa ja tuntea olevansa siinä aivan kotonaan? Tähän hetkeen asti olen kiitollinen tuon mainitsemani tunteen antamasta opetuksesta — tunsin yhtaikaa kunnioitusta ja hellyyttä, kun astuin halliin ensi kertaa viiteentoista vuoteen. Olinhan vasta lapsi, kun sen näin viimeksi.
Vanha setäni ja uusi tätini ottivat minut vastaan sydämellisesti. Mutta kun Kate Thornbury astui sisään, menetin sydämeni enkä ole sitä vieläkään löytänyt. Tulen kuitenkin varsin hyvin toimeen ilman sitä, koska sain lainaan paremman, kunnes omani löytyy, enkä siis toivo sitä löytävänikään.”
Tämän sanoessaan isä katsoi äitiä, tämä vastasi katseeseen tavalla, jonka nyt ymmärrän olleen hiljaisen tyytyväistä luottamusta. Effien silmät kuitenkin alkoivat kostua. Tyttörukalla olisi vielä vaikeaa! Hänen tarinaansa en kuitenkaan ole kertomassa. Isä jatkoi:
”Äitinne oli sievempi kuin nyt, ei kuitenkaan kauniimpi, niin kaunis kuitenkin, etten voinut kuvitella koskaan olleen tai voivan olla mitään niin kaunista. Hän otti minut vastaan ystävällisesti, ja minä kohtelin häntä kömpelösti.”
”Sait minut tuntemaan, ettei se ollut minun paikkani.” Äiti puhui ensimmäistä kertaa kertomuksen aikana. ”No niin, katsokaapa, tytöt!”, isä sanoi. ”Luotatte aina niin ensivaikutelmiin ja vaistonvaraiseen arviointiin! Olin kömpelö, koska rakastuin äitiinne ensisilmäyksellä, ja hän kuvitteli minun pitävän häntä sukutilalle tunkeutuvana häirikkönä.
Seuraavista päivistä en kerro tarkasti. Olin hyvin onnellinen, paitsi silloin kun selvästi tunsin, etten ollut Kate Thornburyn arvoinen. Ei hän sitä saanut tahallaan aikaan, hän oli aina hyvin ystävällinen, hän vain oli sellainen, etten voinut muuta. Keräsin kuitenkin rohkeutta, ja ennen kuin kolme päivää oli kulunut, aloin kertoa hänelle hitaasti mieleen palautuvia muistojani paikasta, mitä kaikkia lapsellisia seikkailuita oli tapahtunut siinä tai tuossa huoneessa tai ulkorakennuksessa tai jossain tilan mailla. Mitä kauemmin vietin siellä aikaa, sitä enemmän muistin siellä tapahtuneita asioita, kunnes olin aivan hämmästyksissäni siitä, miten paljon Culverwoodissa vietetystä ajasta olikaan painunut mieleeni. Hän ei koskaan ainakaan näyttänyt, että olisi kyllästynyt juttuihini. Ne olivat toki kiinnostavia minulle, mutta saattoivat kyllä uuvuttaa sellaisen, joka ei suhtautuisi myötämielisesti tunteisiin, joita minulla oli vanhaan pesääni. Kuljimme huoneesta toiseen, puhuimme tai olimme hiljaa, eikä minulla luullakseni voinut olla parempaa tilaisuutta äitinne sydämeen. Luulen, että hän ennen pitkää alkoi vähintäänkin pitää minusta, pitäminen saattoi milloin hyvänsä muuttua vahvemmaksi, jos hän ei vain alkaisi pitää minua alempiarvoisena.
Setäni otti minut vastaan vanhan merikarhun tapaan — toivotti minut tervetulleeksi vanhaan alukseen — toivoi meidän voivan tehdä monta matkaa yhdessä — kaikkea muuta paitsi yhtä seikkaa. ’Katsohan, poikaseni,’ hän sanoi, ’nain paremmista piireistä enkä tahdo vaimoni ystävien sanovan, että laskin hänen viereensä päästäkseni käsiksi hänen tyttärensä omaisuuteen. Ei, poikaseni, vanha setäsi on imenyt liiaksi suolavettä, jotta tekisi sellaisen konnuuden. Pidä vain varasi — ei muuta. Hän kyllä kääntäisi viisaammankin pään, kuin meidän suvussamme on koskaan ollut.’
En kertonut sedälle, että hänen neuvonsa oli jo myöhässä. Oli nimittäin niin, että jo tunnin kuluessa siitä, kun näin hänet ensimmäisen kerran, pääni oli kääntynyt niin paljon, että ainoa keino saada se suuntaansa oli kiertää sitä vähän vielä lisää. Olihan siinä vaara kiertää pikkuisen liikaa. Vanha herra ei koskaan enää ottanut asiaa puheeksi eikä näyttänyt huomaavan kasvavaa läheisyyttämme. Mietinkin joskus, oliko hän antanut tuon yksinkertaisen varoituksen aivan vakavissaan. Onneksi lady Georgiana piti minusta — ainakin luulen hänen pitäneen, siitä sain lisää rohkeutta.”
”Palturia, rakkaani,” äiti sanoi, ”äitihän piti sinusta melkein yhtä paljon kuin minä, ja rohkeutta sinulta ei puuttunut.”
”Pidin parempana olla näyttämättä pelkoani, sen myönnän,” vastasi isä. ”Tilanne meni vain huonompaan päin, kunnes olin varma, että tappaisin itseni tai tulisin hulluksi, jos äitinne ei huolisi minua. Niin kului muutama päivä, joulu oli jo lähellä.
Amiraali oli kutsunut muutamia ystäviään viettämään joulua luonaan. Teidän pitää muistaa, että vaikka teidän mielestänne minä olenkin vanhanaikainen jäärä — ”
”Voi, isä!” me kaikki keskeytimme hänet, mutta hän jatkoi.
”Vanha setäni vasta olikin vanhanaikainen jäärä, ja samaa saattoi sanoa hänen ystävistäänkin. No, minä pidän lasillisesta portia, vaikken uskalla sitä nauttiakaan ja tyydyn sen vuoksi burgundilaiseen. Bob-setä puolestaan olisi sanonut burgundilaista pesuvedeksi. Hän ei tullut toimeen ilman portviiniään, niin kohtuullinen kuin olikin, aikaansa nähden. Kuvitelkaapa siis hänen pettymystään, kun hän kyseltyään hovimestariltaan, vanhalta perämieheltään, ja tarkastettuaan tilanteen vielä itse totesi, että viinikellarissa oli hädin tuskin tusinaa pulloa portviiniä. Hän kalpeni pettymyksestä. Vähitellen hän sai väriä kasvoilleen kiroilemalla, siihen saakka häntä oli kauhea katsella siinä heikossa valossa, jota Jacobin tatuoidussa nyrkissä pitämästä isosta kynttilästä lähti. En toista, mitä hän sanoi. Herrasmiehet eivät onneksi niitä enää juuri käytä, vaikka naiset, niin olen kuullut, ovat alkaneet elvyttää tuota vanhaa, aina rumaa tapaa. Jacob muistutti isäntäänsä siitä, että tämä itse ei ollut halunnut laittaa enempää säilöön, ennen kuin saisi rakennetuksi kunnon kellarin. Nykyiseen ei hänen mukaansa sopinut laittaa kuin kuolleita. Sitten hän moitti Jacobia siitä, että häntä olisi pitänyt muistuttaa lähestyvän juhlakauden tarpeista. Sen jälkeen hän kääntyi minuun päin ja alkoi, ei nyt ihan kirota omaa isäänsä, moitti kuitenkin kautta rantain kaikin voimin, ettei tämä ollut rakentanut kelvollista kellaria ennen hänen lähtöään. Hänen mielestään se oli itsekästä eikä ottanut huomioon tulevien polvien hyvinvointia. Näin hänen vimmansa hieman laantui, ja hän kirjoitti viinikauppiaalleen Liverpooliin tiukkaan sävyyn, että hänelle piti toimittaa kolmekymmentä tusinaa pulloa portviiniä ennen joulupäivää, vaikka ne sitten pitäisi toimittaa perille postivaunuilla. Vein itse kirjeen postiin, koska setä ei luottanut muihin kuin minuun. Hän olisi mieluiten vienyt sen itse, mutta talvisin hän ei pystynyt liikkumaan kunnolla, hänen päälleen oli näet Abukirin taistelussa pudonnut puomi ja aiheuttanut sellaisen vamman.
Muistan tuon yön hyvin. Makasin vuoteessa miettien, uskaltaisinko sanoa sanan tai edes vihjata äidillenne, että oli sana, joka halusi tulla sanotuksi, jos vain saisi tilaisuuden. Yhtäkkiä kuulin tuulen ujeltavan vanhassa savupiipussa. Miten hyvin tunsinkaan tuon ujelluksen! Kiltti tätini oli nimittäin ottanut asiakseen selvittää, missä huoneessa olin lapsena asunut, ja kolmanneksi yöksi se oli laitettu minulle. Hyppäsin vuoteesta ja näin, miten sankasti lunta satoi. Hyppäsin takaisin vuoteeseen ja pohdin, mitä setäni tekisi, jos portviinilähetys ei tulisikaan perille. Sitten ajattelin, että jos lunta sataisi edelleen samaan malliin ja jos tuuli yhtään voimistuisi, Culverwoodin ympäristön mäkiset Yorkshiren maastot voisivat mennä täysin umpeen.

Pohjatuuli puhaltaa
Lunta tulla tuivertaa
Mitä silloin tekee setä, setärukka?
Hakee hän portviiniä
Vaan kaikki päin seiniä
On vettä vain juotavaksi, setärukka!

Lapsuuden huoneeni vaikutelmien tulviessa ympärilläni toistin näitä säkeitä, kunnes nukahdin.
Nyt, tytöt ja pojat, jos kirjoittaisin romaania, pistäisin teidät tavalla tai toisella kokoamaan yhteen nämä seikat. Olin siis huoneessa, jonka juuri mainitsin, olin juuri ollut setäni kanssa kellarissa ensi kertaa, olin nähnyt hänen ahdinkonsa, olin kuullut hänen sanomisensa isästään. Saanen lisätä, etten minä silloinkaan osannut olla arvostamatta hyvän portin ansioita, niin että pystyin eläytymään setäni tuskaan, ja vieraitten, jos lumimyrsky tosiaan estäisi kaivatun lähetyksen perille pääsyn. Jos muuten olin asialle välinpitämätön, se johtuu äidistänne, ei niinkään minusta.”
”Pötyä!”, äiti taas keskeytti. ”En tiedä ketään, joka toisi itseään niin vähän esille ja niin paljon muita. Et ole koskaan juonut portia lasiakaan liikaa.”
”Senpä takia siitä niin pidänkin, rakkaani,” isä vastasi. ”Sanonpa, etten nyt ole ollenkaan tyytyväinen tähän pesuveteen.
Sinä yönä näin unta.
Seuraavana päivänä vieraat alkoivat saapua. Ennen seuraavaa iltaa kaikki olivat paikalla, viisi kaiken kaikkiaan, kolme merikarhua ja kaksi maakrapua. Niin he toisiaan nimittivät, kun olivat hilpeitä, joskaan ilman minua sitä ei olisi kestänyt pitkään.
Setäni oli silminnähden hetki hetkeltä ahdistuneempi. Kutakin vierasta, joka aamiaiselle tuli, tervehdittiin aamu aamulta vähäeleisemmin. — Niin, naiset, pyydän anteeksi. Unohdin mainita, että tädilläni tietenkin oli naisvieraita. Tälle kertomukselle merkityksellisiä ovat kuitenkin vain portia juovat vieraat, ja tietysti äitinne.
Amiraalisetäni tervehti näitä naisia liki mielin kielin. Ymmärsin häntä hyvin. Hän halusi suojaa jostakin, kun hänen kellarinsa kauhea salaisuus paljastuisi. Pari päivää hänen varastonsa kyllä riittäisivät, olihan hänellä runsaasti erinomaista bordeaux’laista ja madeiraa, jota en tosin tunne hyvin, ja sekä Jacob että hän myös alentuivat pikku temppuihin.
Viinilähetystä ei kuulunut. Jouluaattoaamu kuitenkin valkeni. Istuin huoneessani ja yritin saada aikaan laulua Katelle, siis äidillenne, kullannuput —”
”Tiedän, isä,” sanoi Effie, aivan kuin olisi ollut hyvinkin asioista perillä.
”kun setäni astui huoneeseen ja näytti aivan Sintramilta Kuoleman ja sen Seuralaisen kanssa — sitä palturiahan luit minulle taannoin, eikö vain, Effie?”
”Ei se ollut palturia, isä rakas,” tiuskaisi Effie. Rakastin häntä tuon sanomisen takia, se ainakaan ei ollut palturia.
”En tarkoittanut sitä,” isä sanoi ja lisäsi vielä, äitiin päin kääntyen: ”On varmaankin sinun vikasi, rakas, että lapsemme ovat niin vakavia, että ottavat vitsit aina tosissaan. Vitsistä ei kuitenkaan ollut kyse, kun sedästä oli kyse. Jos hän ei näyttänyt Sintramilta, niin sitten siltä toiselta. ’Tiet ovat jäässä, tarkoitan, lumi on tukkinut ne,’ hän sanoi. ’Portia on enää yksi pullo, ja mitä kapteeni Calkerkin sanoo. Tiedän kyllä, vaikken tahtoisikaan. Kirottu sää! Luoja, armahda — ei tuo ole oikein — mutta kyllä tämä koettelee, eikö, poikaseni?’
’Mitä antaisit minulle tusinasta pullosta portviiniä, setä?’ oli minun vastaukseni.
’Antaisin? Antaisin sinulle Culverwoodin, ketale.’
’Sovittu,’ huudahdin.
’Siis,’ takelteli setäni, ’siis,’ ja hän punehtui kuin vihaamiensa höyrylaivojen savupiiput, ’siis, ymmärräthän, jos tilanne sallii. Se ei olisi reilua lady Georgianaakaan kohtaan, vai mitä? Sanonpa sinulle — jos hänelle tapahtuu jotain, ymmärräthän, poikaseni?’
’Totta kai, setä,’ sanoin.
’Ah, huomaan, että olet herrasmies kuten isäsikin, ei kaada, kun toinen horjahtaa,’ setä sanoi. Niin kunniantuntoinen tuo kultainen ukko oli, että häntä vaivasi pikaisesti annettu lupaus, kun hän ei heti ollut kertonut poikkeusta. Nythän tuolla poikkeuksella on Culverwood, ja hyvä niin.
’Totta kai, setä,’ sanoin, ’herrasmiesten kesken, toki. Tahdon kuitenkin tämän jutun selväksi. Mitä annat minulle tusinasta portpullosta, joilla selviät joulupäivästä?’
’Antaisin, poikaseni? Antaisin sinulle —’
Tässä hän kuitenkin havahtui, aivan kuin sellainen, joka jo kerran on polttanut näppinsä.
’Pah,’ hän sanoi, käänsi selkänsä ja meni ovelle, ’mitä hyötyä on laskea leikkiä tällaisista vakavista asioista?’
Niin hän poistui huoneesta. Annoin hänen mennä. Olin nimittäin kuullut, että Liverpoolin tie oli kulkukelvoton, lumentulo ja tuulet eivät olleet hellittäneet siitä päivästä, josta jo mainitsin. Sillä välin en ollut rohkaistunut tarpeeksi sanoakseni sanaakaan äidillenne, anteeksi, neiti Thornburylle. Joulupäivä koitti. Setäni oli kauhistuttavan näköinen. Hänen ystävänsä olivat hänestä selvästi huolissaan. He arvelivat hänen olevan kipeä. Hän vaikutti kovin epäröivältä, kuin hai syötillä, ja sitten taas pyöri ympäriinsä kuin valas kuolinkamppailussaan. Hänellä oli hirvittävä salaisuus, jota hän ei uskaltanut kertoa ja joka kuitenkin paljastuisi piilostaan määrähetkellä.
Alhaalla keittiössä paahtopaisti ja kalkkuna saivat jälkiruokansa. Ylhäällä varastossa lady Georgiana huolehti taloudesta samoin kuin tyttärensäkin, talon naiset siis tekivät oman osansa. Minä kuljin sedän ja tyttären väliä ja olin kummallekin tavattoman avulias. Kalkkuna ja paisti olivat pöydässä, olivatpa jo hyvinkin syödyt, ennen kuin arvelin hetkeni koittaneen. Ulkona tuuli ulvoi ja viskoi pehmeätä lunta ikkunoihin. Seurasin tarkkaavaisesti kenraali Fortescueta, joka halveksi sherryä tai madeiraa jopa päivällisellä eikä koskenut samppanjaan yhtään paremmin kuin sokeriveteen, mutta joi portia sumeilematta kalan päälle tai juuston kanssa. Katsoin tiiviisti, miten viimeisen pullon sisältö katosi kirkkaaseen karahviin. Peloton perämies toimitti kenraali Fortescuelle lasin toisensa perään. Jos hän olisi voinut valita, hän olisi varmaan hyökännyt ranskalaisalukseen mieluummin kuin odotti väistämätöntä. Setäni söi tuskin palaakaan. Ainoa, mikä esti hänen kasvojaan pitenemästä yhtään enempää, kun ruokalajeissa siirryttiin eteenpäin, oli se, että vain kuolema olisi siinä onnistunut. Omalta kannaltani halusin päästää tilanteen tiettyyn pisteeseen, vaan en siitä yli, jos vain siinä onnistuisin. Samaan aikaan minua kutkutti tietää, miten setäni kertoisi asiasta, tunnustaisi sen kauhean seikan, että hänen talossaan, joulupäivänä, kun hän oli kutsunut vanhimmat ystävänsä viettämään kanssaan joulua, ettei siellä ollut enää yhtään pulloa portia.
Odotin viime hetkeen, kunnes kuvittelin amiraalin avaavan suunsa, kuin kala epätoivoisena, aloittaakseen tunnustuksensa. Hän ei ollut uskaltanut kertoa piinallista pulmaansa edes vaimolleen. Olin sitten pudottavinani lautasliinan tuolini taakse, ja kun nousin sitä etsimään, siirryin setäni viereen ja kuiskasin hänen korvaansa:
’Setä, mitä annat nyt tusinasta pullosta portia?’
’Pah!’ hän sanoi, ’Minä olen nyt ansassa, älä kiduta.’
’Olen tosissani, setä.’
Hän kääntyi katsomaan minua, ja villi toivo heräsi hänen silmissään. Loppuun asti piinattuna hän oli valmis uskomaan ihmeeseen. Hän ei kuitenkaan vastannut mitään. Hän vain tuijotti.
’Annatko minulle Katen? Tahdon Katen,’ kuiskasin.
’Annan, poikani. Jos hänellä siis ei ole mitään sitä vastaan. Jos siis tuot kunnon tawnya.’
’Ilman muuta, setä, kunniasanalla, suojasataman myrskyltä (port=satama),’ vastasin ja vapisin kauttaaltaan, sillä olin vain kolmasosaksi varma tuloksesta.
Katen vieressä istuvat miehet sattuivat keskustelemaan toisella puolellaan istuvien naisten kanssa. Menin hänen taakseen ja kuiskasin hänen korvaansa samoin kuin sedänkin, joskaan en ihan samoin sanoin. Ehkä olin rohkaistunut hieman juomastani samppanjasta, ehkä koko seikkailun jännitys nosti mieltäni, ehkä Kate itse antoi minulle rohkeutta, kuin muinainen jumalatar, jollakin tavalla, jota en ymmärtänyt. Joka tapauksessa sanoin hänelle:
’Kate,’ — niin pitkälle olimme jo päässeet — ’sedällä ei ole kellarissaan yhtään portpulloa. Ajattelepa, missä tilassa kenraali Fortescue kohta on. Hän haluaa sitä niin, että on varmasti sekaisin. Lähtisitkö mukaani ja auttaisit minua löytämään pari pulloa?’
Hän nousi heti ja punastui aivan hitusen. Sitä ei varmaan kukaan muu huomannut. Mutta kiharan varjokaan ei osunut hänen kasvoilleen, niin etten minä sitä huomannut.
Kun pääsimme halliin, tuuli aivan ulvoi, ja harvat valot lepattivat heittäen vuoroin valoa ja varjoa vanhoihin muotokuviin, jotka niin kovin hyvin tunsin lapsena. Tapasin miettiä, mitä itse kukin sanoisi, jos astuisi ulos kehyksistään ja puhuisi minulle.
Pysähdyin, otin Katea kädestä ja sanoin:
’En uskalla viedä sinua pidemmälle, Kate, ennen kuin kerron sinulle jotakin. Setäni lupasi, että jos löydän tusina pulloa portia — näithän, millaisessa tilassa miesparka on — saan sanoa sinulle jotakin. Luulen, että hän tarkoitti äitiäsi, mutta mieluummin sanon sinulle, jos vain saan. Tulethan ja autat minua löytämään nuo pullot?’
Hän ei sanonut mitään, mutta otti kynttilän hallin pöydältä ja jäi seisomaan. Hänen kasvonsa punoittivat nyt ihanasti, enkä saattanut olla enää epävarma, etteikö hän olisi ymmärtänyt minua. Hän näytti niin kauniilta, että jähmetyin paikalleni katsoessani häntä. En saattanut ymmärtää, mitä palvelijat tekivät, kun yksikään ei kulkenut hallin poikki.
Viimein Kate nauroi ja sanoi: ’No?’ Säpsähdin, ja tunnustan, että oli minun vuoroni punastua. En lainkaan tiennyt, mitä sanoa. Olin tyystin unohtanut kaikki vieraat. ’Missä se port on?’ Kate sanoi. Otin taas häntä kädestä ja suutelin sitä.”
”Sinun ei tarvinne tehdä noin yksityiskohtaisesti selkoa, kulta,” äiti sanoi ja hymyili.
”Varon vastedes, rakas,” isä vastasi.
” ’Mitä haluat minun tekevän?’ Kate sanoi.
’Pidät vain kynttilää minulle,’ vastasin, viimein kunnossa, ja otin kynttilän häneltä. Näytin tietä, ja hän seurasi minua, kunnes olimme saapuneet keittiön kautta kellarin portaille. Portaat olivat jyrkät ja hankalat. Hän antoi minun auttaa häntä alas.”
”Edward, nyt…” äiti sanoi.
”Niin, niin, kulta, ymmärrän,” isä vastasi.
”Tähän mennessä äitinne ei ollut kysynyt minulta mitään. Sitten kun seisoimme suuressa, matalassa kellarissa, matkalla olimme tehneet monta mutkaa, ja annoin hänelle kynttilän, otin lattialta suuren rautakangen, hän viimein sanoi:
’Edward, aiotko haudata minut elävältä, vai mitä oikein aiot?’‚
’Kaivan sinut ulos,’ sanoin, sillä olin melkein suunniltani ilosta, kun iskin kangen seinään kuin muurinmurtajan. Voit arvata, John, etten tehnyt työtä yhtään sen huonommin sen takia, että Kate piti minulle kynttilää.
Pian, vaikkakin kovasti ponnistaen, olin saanut yhden tiilen irti, ja kun iskin reikään seuraavan kerran, kuului ontto kaiku. Olin oikeassa!
Tein nyt työtä hullun lailla ja muutamassa minuutissa olin purkanut koko kivisen kaaren täyttäneen tiiliseinän, jonka takana oli ovi ja sen lukossa vielä avain. Lukko oli hyvin rasvattu, ja käänsin avainta helposti.
Otin kynttilän Katelta ja vein hänet avaraan tilaan, jossa oli sahanpurua, hämähäkinseittejä ja homesieniä.
’No niin, Kate,’ huudahdin ihastuksissani.
’Onkohan viini hyvää?’ Kate sanoi.
’Kenraali Fortescue kertoo sen kyllä,’ vastasin riemuissani. ’Tulehan, näytä taas valoa, että löydän lokerot, joissa on portia.’
Kohta löysin niitä jopa monta, jotka kaiken lisäksi olivat hyvin täynnä. En tiennyt, mitä valita. Piti vain arvata. Kate kantoi yhden pullon ja kynttilän, minä kannoin varovasti kahta pulloa. Piankin olimme kantaneet tusina pulloa halliin pöydälle ruokasalin oven viereen.
Viimein tulimme hykertelevä Jacob perässämme ruokasaliin, Kate ja minä, Kate nimittäin halusi osansa tästä näytöksestä. Kummallakin oli vakaasti käsissään pullot, jotka huolellisesti sijoitimme sivupöydälle. Seurueen katseista päätellen olimme aikamoinen näky — Kate valkoisessa musliinissa ja minä parhaissani, yltä päältä tiilipölyssä, hämähäkinseiteissä ja laastissa. Me emme kuitenkaan olleet heille puoliksikaan niin suuri huvi, kuin he olivat meille.
Siinä he istuivat, jälkiruoka edessään, juomakarahveja ei vain kuulunut. En osaa kuvitellakaan, kuinka pitkään he olivat odottaneet. Jos arvelette äidillänne olevan, saatte kysyä häneltä. Kapteeni Calker ja kenraali Fortescue olivat jo kasvoiltaan selvästi kalvakoita. Setäni epätoivoissaan oli takertunut viimeiseen toivoon ja istunut hiljaa paikallaan, ja vieraat olivat ymmällään pitkästä viivästyksestä. Jopa lady Georgiana oli alkanut pelätä, että keittiössä oli syttynyt kapina, tai jotakin vastaavaa. Vaan nähdäpä sedän ilme, kun hän huomasi meidän ilmestyvän paikalle pullot käsissä. Hän alkoi heti esittää, ettei mitään ongelmaa ollutkaan.
’Pahus, Ned, poikaseni, mikä sinua oikein viivytti?’ hän sanoi. ’Arvon Hebe,’ hän jatkoi, ’anteeksi. Jacob, jatka vain dekantoimista. Oli todellakin huolimatonta unohtaa se. Sillä välin, Hebe, toisitko pullon kenraali Jupiterille. Hänellä lienee, ellen erehdy, korkkiruuvi takkinsa taskussa.’
Kenraali Fortescuen korkkiruuvi otettiin esiin. Jännitin niin, että taas vapisin. Korkki poksahti ulos, pulloa kallistettiin, viini pulppusi hyvää tekevästä kaulasta, kultaisena kuin leijonan harja. Kenraali nosti lasin laiskasti huulilleen, nuuhkaisten sitä myös ohimennen.
’Viisitoista! Kautta Jupiterin!’ hän huudahti. ’Rakas amiraali, tätä kannatti odottaa! Jacob, katsokin, että dekantoit huolellisesti, tai hukka sinut perii.’
Setä oli voitonriemuinen. Hän iski minulle kovasti silmää, etten kertoisi asian oikeaa laitaa. Kate ja minä poistuimme paikalta, hän vaihtamaan asua, minä harjauttamaan omani ja pesemään käteni. Kun sitten palasin ruokasaliin, kukaan ei enää kysynyt mitään. Kate puolestaan meni naisten perässä olohuoneeseen, ja luulenpa hänen olleen vaikea pitää sedän salaisuus. Sen hän kuitenkin teki. Tarvinneeko sanoa, että onnellisempaa joulua olen tuskin viettänyt?”
”Mutta, isä, kuinka löysit sen kellarin?” Effie kysyi.
”Mitähän nyt ajattelet, Effie? Enkö juuri kertonut, että näin unen?”
”Kerroit. Et kai tarkoita, että viinikellarin olemassaolo paljastui sinulle unessa?”
”Sitä juuri. Olin nähnyt sitä rakennettavan juuri ennen lähtöämme Madeiralle. Isäni halusi suojata viinin siksi aikaa, kun talo oli vuokralla. Viinille se teki hyvää, minulle myös. Olin unohtanut sen tykkänään. Moni seikka oli ollut tuomassa sitä takaisin mieleen, mutta ei ollut ihan onnistunut. Olin nukahtanut kaikki nuo vaikutteet mielessä, joista olen kertonut, kaukaa lapsuudesta. Ne vaikuttivat vielä unessakin, ja kun muuta häiritsevää ei ollut mielessä, muistin mitä olin nähnyt. Aamulla muistin uneni lisäksi senkin, mistä uneni kertoi. En siltikään ollut täysin varma paikasta, vaan seurasin unta niin tarkasti kuin pystyin.
Amiraali piti sanansa eikä estellyt minua ja Katea. Ei niin, että olisin ollut huolissani tuosta karista. Oli kuitenkin mahdollista, että hänen kunniantuntonsa tai ylpeytensä olisi joskus voinut häiritä onneamme. Sitten kävikin ilmi, ettei hän voinut jättää meille Culverwoodia, mitä harmittelen yhtä vähän kuin hän. Hänen kiitollisuutensa oli kuitenkin ylenpalttinen, ja hän osoitti sitä joskus ihan järjettömälläkin tavalla. Hän ei olisi luullakseni ollut sen kiitollisempi, vaikka olisin pelastanut hänen laivansa miehineen kaikkineen. Olihan kyseessä hänen vieraanvaraisuutensa. Hieno ukko!”
Tähän päättyi isän kertomus. Hän huokaisi hieman, katsahti takkatulta, suuteli äidin kättä, jota hän piti kädessään, ja otti toisen lasin burgundilaista.